Lapsena, kun leikin äitini ystävän tyttärien kanssa prinsessaleikkejä,
en olisi koskaan osannut kuvitella, että yli 20 vuotta myöhemmin ajelen
haastattelemaan heidän äitiään. Noitaa. Onkin sopivaa, että aloitan nämä
modernin noidan henkilökuvat henkilöstä, joka on tuntenut minut elämäni alusta
asti.
Käännän autoni pienelle metsätielle, jonka päädyssä on sievä punainen tupa
useine piharakennuksineen. Ympäristö on kaunis ja rauhallinen, metsän
ympäröimä. Ovella minua tervehtii iloisesti pitkään marjapuuron väriseen
mekkoon pukeutunut mustatukkainen nainen. Hän on Susanne; vaimo, äiti, isoäiti
ja noita.
Vierailen ensikertaa hänen kodissaan, joten hän nopeasti esittelee paikat.
Ilmapiiri talossa on rento ja seesteinen, täällä ei ole negatiivisuutta
lainkaan. Heidän pienen tyttärensä lelut saavat minut hymyilemään, sillä tämä
on ihana paikka lapsen kasvaa. Nopean talokierroksen jälkeen Susanne keittää
meille kahvit ja istuudumme tuvan pöydän ääreen, napsautan nauhurini päälle ja
Susanne aloittaa tarinansa.
Susanne kertoo, että hän löysi polkunsa jo lapsena, noituus
näkyi paljon hänen leikeissään ja jo pienestä pitäen, hän oli kiinnostunut
aiheesta – huolimatta siitä, että he olivat kristillinen perhe. Hän kertoo,
että ensimmäinen todellinen kosketus henkimaailmaan tapahtui kymmenvuotiaana:
”Asuin
lapsena mamman ja papan luona, elämä oli seesteistä ja turvallista. Olin
kymmenen, kun rakas mammani kuoli. Olin todella suruissani ja oli kova ikävä.
Eräs kerta, kun istuin suruissani, tunsin, kuinka minua halattiin. Tuli lämmin
ja hyvä olo, samanlainen kuin aina, kun mamma halasi minua. Siinä tuli todella
iso energia, enkä enää ollut surullinen”. Susanne sanoo, ettei hän lapsena
ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta vanhempana hän tajusi mitä tuolloin oli
tapahtunut.
”Se oli eka kosketus henkimaailmaan ja se oli hyvä. Hellä ja
rauhoittava, kun tajusin, että siinä oli oma rakas läheinen vieressä
lohduttamassa”.
Ajan kuluessa tiedon kerääminen lisääntyi ja netin myötä, siitä tuli melko
helppoa. Susanne luki paljon aiheesta netistä, mutta ei koskaan puhunut
aiheesta kenellekään. Susannen tiedonjano kasvoi koko ajan lisää ja hän kertoo,
että aina kun hänellä oli rauhallinen hetki, hän saattoi tuntejakin tutkia internettiä
ja etsiä tietoa.
”Nyt kun muutimme tänne maalle, niin minua on alkanut kiinnostaa yrtit. Olen
hakenut paljon kirjallisuutta ja käyttänyt hyväkseni luonnonyrttejä, sellaisia
jotka tunnen. Vuorenkilvestä esimerkiksi tein ihoseerumia. Ensikesänä olisi
tarkoitus hankkia kuvallinen kirja, missä olisi näistä yrteistä tietoa”. Kerron
Susannelle muutaman kirjavinkin, jotka itse olen kokenut hyödylliseksi, hän
kiittää hymyillen ja jatkaa juttuaan:
”Nyt on tää noituuden polku on sillä tavalla kehittynyt, että olen hommannut jopa
joitain työkaluja, kuten esimerkiksi heiluri. Kaiken kaikkiaan, tiedonjano on
koko ajan kova”.
Kysyn Susannelta, että seuraako hän jotain tiettyä uskontoa, aiemmin kun hän
mainitsi, että lapsena hänen perheensä oli kristillinen. Susanne kertoo, että
hän on eronnut kirkosta ja on pakana. Hän kertoo, että kokee kristinuskon liian
dominoivaksi eikä siellä ole tilaa kuin yhdelle jumalalle. Kysyn Susannelta,
miten hän kokee jumaluuden ja että kokeeko hän jumalat yhden alkulähteen
ilmenemismuotona, vai jotenkin muuten.
”Minulla on useampi jumala, joita
kunnioitan: Äiti Maa, Ukko, Ahti… Koen että he kaikki ovat erillisiä persoonia.
Koen, että jokainen jumala hallitsee jotain tiettyä osa-aluetta, eikä suinkaan
niin, että yksi jumala hallitsisi aivan kaikkea. Jotenkin se on mielestäni
mukavampi ajatuksenakin, kun on vapaus valita. En siis koe, että kaikki jumalat
ovat lähtöisin yhdestä alkulähteestä, he ovat kaikki omia Itsejään. Joskus, kun
luulin olevani wicca, yritin ajatella, että kaikki olisi yhdestä lähteestä,
mutta en kokenut sitä omakseni. Tuolloin tunsin myös Hekaten hirveän läheiseksi
ja tärkeäksi, mutta nyt polkuni kehittyessä hän on alkanut meneen kauemmaksi ja
kauemmaksi ja nämä suomalaiset jumalat tulleet läheisemmäksi”.
Kerron
Susannelle omista läheisistä jumaluuksistani ja siitä, kuinka olen heidät
kohdannut ja miten he ovat tulleet elämääni. En usein kerro näin
henkilökohtaisia asioita muille, mutta Susannelle on helppo puhua. En ole
koskaan pitänyt itseäni henkilönä, jolla ”olisi erityisen paljon tietoa”, mutta
Susannen aito hämmennys ja toteamus, kuinka paljon tiedänkään, saa minulle
erityisen hyvän mielen. On mukava kuulla vilpitöntä tunnustusta omista tiedoistaan.
Kysyessäni Susannelta, onko noituus osa hänen uskonnollista
elämää vai pitääkö hän nämä kaksi erillään, hän miettii hetken ja toteaa, ettei
osaa oikein sanoa. Tarkennan kysymystäni niin, että kysyn kutsuuko hän jumalia
luokseen harjoittaessaan noituutta. Susanne kertoo, että todella harvoin, hän
työskentelee itsenäisesti. Suojelustaikoihin hän pyytää jumalien apua. ”Mutta
jos esimerkiksi lähetän energiaa, niin työskentelen omissa oloissani, en pyydä
siihen ketään mukaan. En suorita isoja rituaaleja, kehänkin luon
yksinkertaisesti visualisoimalla sen ympärilleni. En siis juurikaan työskentele
jumalien tai elementtien kanssa tai tee rituaaleja. Minun noituus on
yksinkertaista”. Susanne jatkaa, että hänen elämäänsä kuuluu myös enkelit. Hän
miettii, että onko se hieman ristiriitaista, mutta kerron että monet noidat
työskentelevät enkelien kanssa ja että enkelit eivät suinkaan ole kristittyjen
yksinoikeus. ”Minulla enkelit tulevat uniin, tosin nyt ei ole hetkeen tullut”.
Kun kysyn, millaisia nämä enkelit ovat, Susanne vastaa, että ne ovat sellaisia
hyvin kirkkaita olemuksia, joilla ei ole selkeää hahmoa. Kerron, että yksi
henkioppaistani on myös tällainen energiahahmo, jolla ei ole selkeää muotoa
eikä kasvoja. Susanne miettii hetken ja sanoo, että toki hänen näkemänsä henget
voivat olla jotain muutakin, kun enkeleitä. Kerron, että monet kokevat enkelit
nimenomaan henkiolentoina, ei uinkaan sellaisina ihmismäisinä siivekkäinä
olentoina. Jos Susanne kokee ne enkeleiksi, silloin ne ovat sitä.
”Muistan aikaisemmassa työpaikassani, kun minulla oli kovat kivut tämän
TOS-oireyhtymän vuoksi. Kivut vaivasivat kesken työpäivän ja kävi niin kipeää,
että meinasin oksentaa kivusta. Pyysin sitten hiljaa mielessäni enkeleitä
apuun, koska kivut alkoivat käydä niin suuriksi, etten kohta saisi urakkaa
tehtyä. Pyysin mielessäni, että auttakaa minua, viekää kivut pois. Ja kipu
hävisi. Se oli mulle jotenkin sellainen todella läheinen kosketus. Enkeleiltä
pyysin apua ja apu tuli. Pystyin tekeen työni loppuun”.
Keskustelumme kääntyy magiaan ja sen harjoittamiseen.
Susanne kertoo, että harjoittaa paljon arkipäiväistä magiaa; sekoittaa
myötäpäivään, heittää suolan olan yli ja muuta pientä. Hän myös esittää usein
kiitoksen jumalilleen. Susanne kertoo, että liian suuret seremoniavalmistelut vievät
häneltä liikaa energiaa, jonka vuoksi hänen harjoittama magia on
yksinkertaista. Hän mainitsee myös, että tuli on hänelle todella tärkeä ja
voimaannuttava elementti – hän saa siitä paljon voimaa. Sen vuoksi hän polttaa
paljon kynttilöitä. Hän kertoo myös, että nykyään hän osaa nauttia jopa
ruuanlaitosta, koska on ottanut arkipäivän magian osaksi sitä:
” Olen
seitsemäntoista vuotiaasta asti tehnyt näitä pöperöitä, ennen tuumasin, että
eikö tää koskaan lopu. Nykyään, kun olemme saaneet nuorimman lapsemme ja ollaan
saatu tavallaan uusi elämä, on positiivisuus kaikessa läsnä”.
Susanne kertoo, että hän ei ole koskaan tuntenut olevansa kotona 1900 tai
2000-luvuilla, että hänen henkinen kotinsa on jossain muualla.
”Mä tunnen
kuuluvani tonne 1600-1700-luvulle. Se tunne on ollut nuoresta lähtien. Olen
hirveän kiinnostunut ollut kaikesta, mitä silloin tapahtui. Rakastan sen ajan
vaatteita, jos olisi mahdollista, niin pukeutuisin sillä tavalla. Olen enemmän
kotonani pitkissä mekoissa, koen että ne luovat kosketuksen menneeseen, sinne
edelliseen. Jos tää maailma olisi suvaitsevaisempi, niin varmasti pukeutuisin siten,
mikä sille ajalle oli tyypillistä”.
Keskustellessamme vaatemieltymyksistä, kysyn Susannelta,
että luuleeko hän, että tavallinen kaduntallaaja tunnistaa hänet noidaksi.
Susanne naurahtaa ja toteaa että tuskin. Hän sanoo kyllä kantavansa
pentagrammia kaulallaan, mutta sekin on nykyään niin yleisessä käytössä, että
sen käyttäminen ei välttämättä kerro kantajastaan mitään sen kummempaa. Susanne
esittelee pentagrammiaan minulle ja kertoo, kuinka hän joskus kadotti sen. Hän
etsi sitä pitkään, kunnes se lopulta löytyi hänen kaulaltaan. Susanne toteaa hymyillen, että koru tiesi kuinka tärkeä se on hänelle, joten se palasi sinne,
missä sen kuuluukin olla, hänen kaulalleen.
Kysyessäni Susannen mielipidettä noituuden määritelmästä,
hän sanoo toisten uskovan, että noidaksi synnytään ja toisten, että noidaksi
tullaan ja kasvetaan. ”Molemmat on totta, mutta mielestäni pitää olla pieni
ripaus ihan syntymästä asti ja siihen sitten kasvetaan, totutaan ja opitaan iän
myötä hakemalla tietoa ja vaalimalla perinteitä. Noituus on perinteiden
vaalimista”.
”
Ennen vanhaan naiset olivat aktiivisia, oli parantajia ja
sen sellaisia – naisilla oli iso rooli. Parantajat ajatuksena kiehtoo
itseänikin, sillä vaikka en itse olekaan varsinaisesti parantaja, niin olen
onnistunut siinä muutaman kerran”. Susanne on hetken hiljaa ja jatkaa:
”Läheinen
tätini oli todella huonossa kunnossa ja hän meinasi menehtyä leikkauspöydälle.
Leikkauksen jälkeen hän oli hengityskoneessa. Olin serkkuni luona, istuin
lattialla ja lähetin tädille sairaalapetiin energiaa. Olin niin suruissani,
että en saanut energiaa liikkeelle. Serkkuni tuli huoneeseen ja kerron hänelle
mikä tädin tilanne on ja että yritin lähettää hänelle energiaa, mutta olen
liian surullinen onnistuakseni yksin. Sitten me kokeilimme yhdessä. Serkkuni
istuutui lattialle, otimme toisiamme kädestä ja sitten se lähti! Me jotenkin
yhdistettiin omat energiamme ja onnistuttiin lähettämään se eteenpäin. Se lähti
niin rajusti, että jälkeen päin oli takki ihan tyhjä. Muistan, että siinä
tilanteessa mun silmissä vilkkui tätini kuva terveenä ja tätini kuva
sairaalapedissä letkuissa. Ne kuvat oli sellaisia väläyksiä, kuin kameralla
olisi otettu kuvia. En tiedä menikö energia perille, mutta seuraavana päivänä
tätimme pääsi pois hengityskoneesta”.
Susanne sanoo lähettäneensä myös yksin
energiaa läheisilleen ja he ovat kertoneet sen tulleen perille. Myös Pahan
Silmän poisto on Susannelle tuttua. Hän kertoo yhdestä tapauksesta, jossa hänen
tuttavansa ex-mies teki paljon kiusaa Susannen tuttavalle ja kaikki hänen elämässään meni pieleen.
Susanne kertoo, että hän pyysi tuttavaltaan tietoa, että mistä on kysymys ja
totesi, että hän voisi koettaa auttaa.
”Aloitin meditoimalla tulen äärellä,
koska se on mulle todella vahva elementti, otin hänen kuvansa eteeni ja käytin
loitsua, toisena yönä toistin saman ja kolmantena yönä mukana oli myös kuva
tästä ex-puolisosta. Siitä lähtien tuttavani on saanut olla rauhassa. Hän
kirjoitti minulle, että on niin ihmeellistä, kun saa elää rauhassa. Laitoin
hänelle myös ohjeet, miten ladata suojaava amuletti turvaksi”.
Susanne kertoo, että hänen mielestään noituuden maine on
nykypäivänä parantunut paljon. Totean itsekin hänelle, että ihmiset ovat
alkaneet ymmärtämään, ettei maailma ole niin suppea, mitä on kuviteltu. Vanhat
perinteet on noussut pinnalle ja niitä jopa vaalitaan, ihmisten kiinnostus
perinteisiin ja perinnetaitoihin on kasvanut paljon.
”Ei elämä ole pelkkää kristinuskoa”, Susanne toteaa,
”se on laajalti paljon
muutakin. Ihmiset ei ole enää niin ahdasmielisiä, ei tarvitse pelätä tulevansa
poltetuksi roviolla noituuden harjoittamisen vuoksi. Ihmiset on pikkuhiljaa alkanut
ymmärtää, että noituus on muutakin kuin kyömynokkainen eukko hämmentämässä padassa
keitoksiaan tai sielunsa myymistä paholaiselle; se on luonnonkunnioitusta ja perinteiden
vaalimista. Hyvään suuntaan on noituuden maine menossa ja toivottavasti hyvä
maine vielä kasvaa ja ihmiset osaavat hakea tietoa oikeista paikoista, kuten esimerkiksi
noitien ylläpitämistä blogeista”.
Lopettelemme haastattelua, kun aurinko alkaa laskemaan ulkona ja Susannen perheen lukuisat kissat kömpivät päiväuniltaan meidän luoksemme. Kiitän Susannea hyvästä keskustelusta ja lupaan poiketa lähiaikoina kylään uudelleen. Hyvästelen talouden kissat ja koiran ja sanon heipat myös kotiloille terraariossa, halaan Susannea ja hyvillä mielin aloitan kotimatkani.
