perjantai 13. huhtikuuta 2018

Susanne: "Henkinen kotini on 1600-luvulla"

Lapsena, kun leikin äitini ystävän tyttärien kanssa prinsessaleikkejä, en olisi koskaan osannut kuvitella, että yli 20 vuotta myöhemmin ajelen haastattelemaan heidän äitiään. Noitaa. Onkin sopivaa, että aloitan nämä modernin noidan henkilökuvat henkilöstä, joka on tuntenut minut elämäni alusta asti.

Käännän autoni pienelle metsätielle, jonka päädyssä on sievä punainen tupa useine piharakennuksineen. Ympäristö on kaunis ja rauhallinen, metsän ympäröimä. Ovella minua tervehtii iloisesti pitkään marjapuuron väriseen mekkoon pukeutunut mustatukkainen nainen. Hän on Susanne; vaimo, äiti, isoäiti ja noita. 


Vierailen ensikertaa hänen kodissaan, joten hän nopeasti esittelee paikat. Ilmapiiri talossa on rento ja seesteinen, täällä ei ole negatiivisuutta lainkaan. Heidän pienen tyttärensä lelut saavat minut hymyilemään, sillä tämä on ihana paikka lapsen kasvaa. Nopean talokierroksen jälkeen Susanne keittää meille kahvit ja istuudumme tuvan pöydän ääreen, napsautan nauhurini päälle ja Susanne aloittaa tarinansa.


Susanne kertoo, että hän löysi polkunsa jo lapsena, noituus näkyi paljon hänen leikeissään ja jo pienestä pitäen, hän oli kiinnostunut aiheesta – huolimatta siitä, että he olivat kristillinen perhe. Hän kertoo, että ensimmäinen todellinen kosketus henkimaailmaan tapahtui kymmenvuotiaana: ”Asuin lapsena mamman ja papan luona, elämä oli seesteistä ja turvallista. Olin kymmenen, kun rakas mammani kuoli. Olin todella suruissani ja oli kova ikävä. Eräs kerta, kun istuin suruissani, tunsin, kuinka minua halattiin. Tuli lämmin ja hyvä olo, samanlainen kuin aina, kun mamma halasi minua. Siinä tuli todella iso energia, enkä enää ollut surullinen”. Susanne sanoo, ettei hän lapsena ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta vanhempana hän tajusi mitä tuolloin oli tapahtunut. ”Se oli eka kosketus henkimaailmaan ja se oli hyvä. Hellä ja rauhoittava, kun tajusin, että siinä oli oma rakas läheinen vieressä lohduttamassa”.
Ajan kuluessa tiedon kerääminen lisääntyi ja netin myötä, siitä tuli melko helppoa. Susanne luki paljon aiheesta netistä, mutta ei koskaan puhunut aiheesta kenellekään. Susannen tiedonjano kasvoi koko ajan lisää ja hän kertoo, että aina kun hänellä oli rauhallinen hetki, hän saattoi tuntejakin tutkia internettiä ja etsiä tietoa.
”Nyt kun muutimme tänne maalle, niin minua on alkanut kiinnostaa yrtit. Olen hakenut paljon kirjallisuutta ja käyttänyt hyväkseni luonnonyrttejä, sellaisia jotka tunnen. Vuorenkilvestä esimerkiksi tein ihoseerumia. Ensikesänä olisi tarkoitus hankkia kuvallinen kirja, missä olisi näistä yrteistä tietoa”. Kerron Susannelle muutaman kirjavinkin, jotka itse olen kokenut hyödylliseksi, hän kiittää hymyillen ja jatkaa juttuaan:
”Nyt on tää noituuden polku on sillä tavalla kehittynyt, että olen hommannut jopa joitain työkaluja, kuten esimerkiksi heiluri. Kaiken kaikkiaan, tiedonjano on koko ajan kova”.


Kysyn Susannelta, että seuraako hän jotain tiettyä uskontoa, aiemmin kun hän mainitsi, että lapsena hänen perheensä oli kristillinen. Susanne kertoo, että hän on eronnut kirkosta ja on pakana. Hän kertoo, että kokee kristinuskon liian dominoivaksi eikä siellä ole tilaa kuin yhdelle jumalalle. Kysyn Susannelta, miten hän kokee jumaluuden ja että kokeeko hän jumalat yhden alkulähteen ilmenemismuotona, vai jotenkin muuten. ”Minulla on useampi jumala, joita kunnioitan: Äiti Maa, Ukko, Ahti… Koen että he kaikki ovat erillisiä persoonia. Koen, että jokainen jumala hallitsee jotain tiettyä osa-aluetta, eikä suinkaan niin, että yksi jumala hallitsisi aivan kaikkea. Jotenkin se on mielestäni mukavampi ajatuksenakin, kun on vapaus valita. En siis koe, että kaikki jumalat ovat lähtöisin yhdestä alkulähteestä, he ovat kaikki omia Itsejään. Joskus, kun luulin olevani wicca, yritin ajatella, että kaikki olisi yhdestä lähteestä, mutta en kokenut sitä omakseni. Tuolloin tunsin myös Hekaten hirveän läheiseksi ja tärkeäksi, mutta nyt polkuni kehittyessä hän on alkanut meneen kauemmaksi ja kauemmaksi ja nämä suomalaiset jumalat tulleet läheisemmäksi”.
Kerron Susannelle omista läheisistä jumaluuksistani ja siitä, kuinka olen heidät kohdannut ja miten he ovat tulleet elämääni. En usein kerro näin henkilökohtaisia asioita muille, mutta Susannelle on helppo puhua. En ole koskaan pitänyt itseäni henkilönä, jolla ”olisi erityisen paljon tietoa”, mutta Susannen aito hämmennys ja toteamus, kuinka paljon tiedänkään, saa minulle erityisen hyvän mielen. On mukava kuulla vilpitöntä tunnustusta omista tiedoistaan.



Kysyessäni Susannelta, onko noituus osa hänen uskonnollista elämää vai pitääkö hän nämä kaksi erillään, hän miettii hetken ja toteaa, ettei osaa oikein sanoa. Tarkennan kysymystäni niin, että kysyn kutsuuko hän jumalia luokseen harjoittaessaan noituutta. Susanne kertoo, että todella harvoin, hän työskentelee itsenäisesti. Suojelustaikoihin hän pyytää jumalien apua. ”Mutta jos esimerkiksi lähetän energiaa, niin työskentelen omissa oloissani, en pyydä siihen ketään mukaan. En suorita isoja rituaaleja, kehänkin luon yksinkertaisesti visualisoimalla sen ympärilleni. En siis juurikaan työskentele jumalien tai elementtien kanssa tai tee rituaaleja. Minun noituus on yksinkertaista”. Susanne jatkaa, että hänen elämäänsä kuuluu myös enkelit. Hän miettii, että onko se hieman ristiriitaista, mutta kerron että monet noidat työskentelevät enkelien kanssa ja että enkelit eivät suinkaan ole kristittyjen yksinoikeus. ”Minulla enkelit tulevat uniin, tosin nyt ei ole hetkeen tullut”. Kun kysyn, millaisia nämä enkelit ovat, Susanne vastaa, että ne ovat sellaisia hyvin kirkkaita olemuksia, joilla ei ole selkeää hahmoa. Kerron, että yksi henkioppaistani on myös tällainen energiahahmo, jolla ei ole selkeää muotoa eikä kasvoja. Susanne miettii hetken ja sanoo, että toki hänen näkemänsä henget voivat olla jotain muutakin, kun enkeleitä. Kerron, että monet kokevat enkelit nimenomaan henkiolentoina, ei uinkaan sellaisina ihmismäisinä siivekkäinä olentoina. Jos Susanne kokee ne enkeleiksi, silloin ne ovat sitä.
”Muistan aikaisemmassa työpaikassani, kun minulla oli kovat kivut tämän TOS-oireyhtymän vuoksi. Kivut vaivasivat kesken työpäivän ja kävi niin kipeää, että meinasin oksentaa kivusta. Pyysin sitten hiljaa mielessäni enkeleitä apuun, koska kivut alkoivat käydä niin suuriksi, etten kohta saisi urakkaa tehtyä. Pyysin mielessäni, että auttakaa minua, viekää kivut pois. Ja kipu hävisi. Se oli mulle jotenkin sellainen todella läheinen kosketus. Enkeleiltä pyysin apua ja apu tuli. Pystyin tekeen työni loppuun”.


Keskustelumme kääntyy magiaan ja sen harjoittamiseen. Susanne kertoo, että harjoittaa paljon arkipäiväistä magiaa; sekoittaa myötäpäivään, heittää suolan olan yli ja muuta pientä. Hän myös esittää usein kiitoksen jumalilleen. Susanne kertoo, että liian suuret seremoniavalmistelut vievät häneltä liikaa energiaa, jonka vuoksi hänen harjoittama magia on yksinkertaista. Hän mainitsee myös, että tuli on hänelle todella tärkeä ja voimaannuttava elementti – hän saa siitä paljon voimaa. Sen vuoksi hän polttaa paljon kynttilöitä. Hän kertoo myös, että nykyään hän osaa nauttia jopa ruuanlaitosta, koska on ottanut arkipäivän magian osaksi sitä: ” Olen seitsemäntoista vuotiaasta asti tehnyt näitä pöperöitä, ennen tuumasin, että eikö tää koskaan lopu. Nykyään, kun olemme saaneet nuorimman lapsemme ja ollaan saatu tavallaan uusi elämä, on positiivisuus kaikessa läsnä”.


Susanne kertoo, että hän ei ole koskaan tuntenut olevansa kotona 1900 tai 2000-luvuilla, että hänen henkinen kotinsa on jossain muualla. ”Mä tunnen kuuluvani tonne 1600-1700-luvulle. Se tunne on ollut nuoresta lähtien. Olen hirveän kiinnostunut ollut kaikesta, mitä silloin tapahtui. Rakastan sen ajan vaatteita, jos olisi mahdollista, niin pukeutuisin sillä tavalla. Olen enemmän kotonani pitkissä mekoissa, koen että ne luovat kosketuksen menneeseen, sinne edelliseen. Jos tää maailma olisi suvaitsevaisempi, niin varmasti pukeutuisin siten, mikä sille ajalle oli tyypillistä”.
Keskustellessamme vaatemieltymyksistä, kysyn Susannelta, että luuleeko hän, että tavallinen kaduntallaaja tunnistaa hänet noidaksi. Susanne naurahtaa ja toteaa että tuskin. Hän sanoo kyllä kantavansa pentagrammia kaulallaan, mutta sekin on nykyään niin yleisessä käytössä, että sen käyttäminen ei välttämättä kerro kantajastaan mitään sen kummempaa. Susanne esittelee pentagrammiaan minulle ja kertoo, kuinka hän joskus kadotti sen. Hän etsi sitä pitkään, kunnes se lopulta löytyi hänen kaulaltaan. Susanne toteaa hymyillen, että koru tiesi kuinka tärkeä se on hänelle, joten se palasi sinne, missä sen kuuluukin olla, hänen kaulalleen.


Kysyessäni Susannen mielipidettä noituuden määritelmästä, hän sanoo toisten uskovan, että noidaksi synnytään ja toisten, että noidaksi tullaan ja kasvetaan. ”Molemmat on totta, mutta mielestäni pitää olla pieni ripaus ihan syntymästä asti ja siihen sitten kasvetaan, totutaan ja opitaan iän myötä hakemalla tietoa ja vaalimalla perinteitä. Noituus on perinteiden vaalimista”.

Ennen vanhaan naiset olivat aktiivisia, oli parantajia ja sen sellaisia – naisilla oli iso rooli. Parantajat ajatuksena kiehtoo itseänikin, sillä vaikka en itse olekaan varsinaisesti parantaja, niin olen onnistunut siinä muutaman kerran”. Susanne on hetken hiljaa ja jatkaa: ”Läheinen tätini oli todella huonossa kunnossa ja hän meinasi menehtyä leikkauspöydälle. Leikkauksen jälkeen hän oli hengityskoneessa. Olin serkkuni luona, istuin lattialla ja lähetin tädille sairaalapetiin energiaa. Olin niin suruissani, että en saanut energiaa liikkeelle. Serkkuni tuli huoneeseen ja kerron hänelle mikä tädin tilanne on ja että yritin lähettää hänelle energiaa, mutta olen liian surullinen onnistuakseni yksin. Sitten me kokeilimme yhdessä. Serkkuni istuutui lattialle, otimme toisiamme kädestä ja sitten se lähti! Me jotenkin yhdistettiin omat energiamme ja onnistuttiin lähettämään se eteenpäin. Se lähti niin rajusti, että jälkeen päin oli takki ihan tyhjä. Muistan, että siinä tilanteessa mun silmissä vilkkui tätini kuva terveenä ja tätini kuva sairaalapedissä letkuissa. Ne kuvat oli sellaisia väläyksiä, kuin kameralla olisi otettu kuvia. En tiedä menikö energia perille, mutta seuraavana päivänä tätimme pääsi pois hengityskoneesta”.
Susanne sanoo lähettäneensä myös yksin energiaa läheisilleen ja he ovat kertoneet sen tulleen perille. Myös Pahan Silmän poisto on Susannelle tuttua. Hän kertoo yhdestä tapauksesta, jossa hänen tuttavansa ex-mies teki paljon kiusaa Susannen tuttavalle ja kaikki hänen elämässään meni pieleen. Susanne kertoo, että hän pyysi tuttavaltaan tietoa, että mistä on kysymys ja totesi, että hän voisi koettaa auttaa. ”Aloitin meditoimalla tulen äärellä, koska se on mulle todella vahva elementti, otin hänen kuvansa eteeni ja käytin loitsua, toisena yönä toistin saman ja kolmantena yönä mukana oli myös kuva tästä ex-puolisosta. Siitä lähtien tuttavani on saanut olla rauhassa. Hän kirjoitti minulle, että on niin ihmeellistä, kun saa elää rauhassa. Laitoin hänelle myös ohjeet, miten ladata suojaava amuletti turvaksi”.


Susanne kertoo, että hänen mielestään noituuden maine on nykypäivänä parantunut paljon. Totean itsekin hänelle, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtämään, ettei maailma ole niin suppea, mitä on kuviteltu. Vanhat perinteet on noussut pinnalle ja niitä jopa vaalitaan, ihmisten kiinnostus perinteisiin ja perinnetaitoihin on kasvanut paljon.
”Ei elämä ole pelkkää kristinuskoa”, Susanne toteaa, ”se on laajalti paljon muutakin. Ihmiset ei ole enää niin ahdasmielisiä, ei tarvitse pelätä tulevansa poltetuksi roviolla noituuden harjoittamisen vuoksi. Ihmiset on pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että noituus on muutakin kuin kyömynokkainen eukko hämmentämässä padassa keitoksiaan tai sielunsa myymistä paholaiselle; se on luonnonkunnioitusta ja perinteiden vaalimista. Hyvään suuntaan on noituuden maine menossa ja toivottavasti hyvä maine vielä kasvaa ja ihmiset osaavat hakea tietoa oikeista paikoista, kuten esimerkiksi noitien ylläpitämistä blogeista”.


Lopettelemme haastattelua, kun aurinko alkaa laskemaan ulkona ja Susannen perheen lukuisat kissat kömpivät päiväuniltaan meidän luoksemme. Kiitän Susannea hyvästä keskustelusta ja lupaan poiketa lähiaikoina kylään uudelleen. Hyvästelen talouden kissat ja koiran ja sanon heipat myös kotiloille terraariossa, halaan Susannea ja hyvillä mielin aloitan kotimatkani.

6 kommenttia:

  1. Aivan mahtava! En malta odottaa muita haastatteluita! <3

    VastaaPoista
  2. Hieno haastattelu. Kuulostaa tutulta magian ujuttaminen pikku juttuina arkeen mukaan, harvoin on tosiaan aikaa isommalle rituaalille, mutta aina ehtii sytyttää kynttilän/suitsukkeen/tehdä pienen suojaavan taian tai vaikka valita aamulla töihin mukaan sopivan amuletin/kristallin tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suitsukkeet puhdistavat kotiani useamman kerran päivässä. Kylpytakkini taskussa on iso valkoinen kivi suojaamaan heti aamusta. Ametisti suojelee kaulassani minua koko päivän.
      Terv. Susanne

      Poista
  3. Onpa hyvä haastattelu ja samaistun susannen mielenmaailmaan paljon.❤

    VastaaPoista