Hullujen hautausmaa

Hylkiöiden viimeinen leposija, joka tuttavallisemmin, ei ehkä kuitenkaan kovin kunnioittavasti, myös hullujen hautausmaana tunnetaan. Tuo mielenkiintoinen, joskin surullinen, paikka on Nokian Pitkäniemen mielisairaalan vanha hautausmaa, johon on vuosina 1902-1964 haudattu yli 400 Pitkäniemen sairaalan potilasta. Ennen ei mielenvikaisia, hulluja, haudattu Pyhälle kirkkomaalle, vaan heidät haudattiin tällaisille syrjäisille alueille, erilleen kirkkomaasta.

Hullujen kuviteltiin seonneen Saatanan tahdosta, jonka vuoksi heillä ei ollut kuollessaan asiaa kirkkomaalle. Tälle paikalle on saatettu viimeiselle leposijalleen niin kuppaan kuolleet merimiehet, mieleltään sairaat, kuin kehitysvammaisetkin – jotka ennen kuuluivat ”hullujen kategoriaan”.

Hautausmaa sijaitsee vilkkaan tien vieressä, silti melko pimennossa metsän katveessa. Paikalle vie polku, jota kulkiessa saattaa aistia painostavan energian, hieman jopa surullisen. Välillä hieman kuvottaa ajatus, että kuljet samaa polkua, jota pitkin aikanaan hevoskärryt kuljettivat juuttisäkkeihin käärittyjä vainajia, jotka nimettöminä haudattiin tuon pienen metsäaukean alueelle. Vain kourallinen haudoista on merkattu ja harvoissa on muuta tietoa, kuin haudatun nimi.

Alue on kaunis, ehkä hieman puistomainen. Vuonna 2005 alue siivottiin perusteellisesti, jonka jälkeen sitä on hoidettu säännöllisesti. Siivouksen yhteydessä alueelta kerättiin maasta törröttävät luut pois, joita alueella legendojen mukaan oli paljon. Ilkivallattakaan tämä alue ei ole säästynyt; tarinat kertovat, että 90-luvulla siellä järjestettiin paljon saatananpalvontaan liittyviä riittejä. Tiedäpä tuota, miten todellisuusperäisiä nuo ovat, ihmiset kun tuppaavat kaiken ”normeista poikkeavan” liittämään saatanapalvontaan. Niin tai näin, en yhtään ihmettele, vaikka alueella olisikin käyty sairaita veririittejä suorittamassa Vanhan Vihtahousun nimissä; paikka on ollut melko otollinen siihen, jos maastakin on joskus tosiaan törröttänyt luita.

Nykyään hautausmaan porttia koristaa vartiointiliikkeen kyltti, alue on siis vartioitu. Vielä muutama vuosi sitten tuo kyltti ei ollut tuolla, mutta ilmeisesti ilkivalta alueella on jatkunut sen verran, että on täytynyt vartiointiliikkeen apuun turvautua. Muutama vuosi sitten, kun vierailimme tuolla melko useasti, oli ainakin hautuumaan portti usein rikottu. Toivottavasti vartijoiden säännöllinen vierailu alueella auttaisi vähentämään ilkivaltaa ja nuo rauhattomat sielut saisivat olla rauhassa…

Kuten moniin tämän tyylisiin paikkoihin, myös hullujen hautausmaahan liittyy paljon urbaaneja legendoja. Eilen vieraillessamme paikalla, oli siellä kiertelemässä myös kaksi muuta rouvashenkilöä. Toinen heistä kertoi, että kertoman mukaan, kun pysähtyy tietyn haudan kohdalla ja lausuu tietyt sanat, ilmestyy paikalle aave. Rouva ei muistanut mikä hauta se oli ja mitkä sanat piti toistaa, mutta minä selvitin asiaa ja sain selville, mikä hauta on kyseessä. Pidän tämän tiedon nyt kuitenkin itselläni.

Hautakiviä alueella on melko vähän, mutta haluan hieman kertoa yhdestä haudasta alueella. Tässä haudassa lepää alikapteeni. Haudan ympärillä leijuu kuvottava energia. Aina kun menen haudan lähelle, saan päänsäryn, sen verran voimakkaasti tuon haudan alueen ilmapiiri vaikuttaa minuun. Haudan päällä kasvaa komea pihlaja. 

Oksista, jotka riippuvat haudan yllä, on kaikki lehdet kuolleet, jättäen paljaat oksat irvokkaasti suojaamaan tuota alikapteenin hautaa. Ehkä herra alikapteeni oli häijy mies eläessään, koska jälkeensä on jäänyt näin vahva energia, joka epämiellyttävyydellään saa puiden lehdetkin lakastumaan.

Tunnetuin kummitustarina Hullujen Hautausmaasta on varmasti tarina miehestä, joka ilmestyy lyhtyä kantaen hautuumaalla vieraileville. Pimeän aikaan vierailevat ihmiset ovat kertoneet, että heitä on alueella seurannut mies lyhdyn kanssa, joka on hävinnyt vasta, kun he ovat poistuneet. Toiset ovat nähneet hänet heiluttamassa nyrkkiä ja osoittamassa poistumissuuntaa, kun taas toiset eivät ole nähneet häntä ennen kuin aivan heidän vieressään on syttynyt lyhty ja kuulunut hiljainen, mutta käskevä ääni, joka käskee kulkijoita poistumaan paikalta, ja että he eivät kuulu sinne. Vaikka tarinasta on monta eri versiota, on tarinan kulku aina sama. Lyhtyä kantava hahmo ilmestyy ja osoittaa vierailijoille, että he eivät ole tervetulleita. Se, kuka tämä lyhtyä kantava herra on, ei tiedetä. On arveltu, että hän voisi olla Pitkäniemen vanha vahtimestari, joka on jäänyt paikalle vahtimaan, että täällä lepäävät saavat olla rauhassa.

Eräs legenda kertoo sadistisen lääkärin ja hoitajan perverssistä suhteesta, joka lopulta johti hoitajan kuolemaan. Lääkäri hautasi hautuumaalle uhrinsa eräänä kesäyönä ja myöhemmin hänet löydettiin hirtettynä hautausmaan puusta.  Arveltiin, että hautuumaalle haudattujen aaveet olisi kostoksi hirttäneet sadistisen lääkärin, joka oli häirinnyt heidän rauhaansa. Toinen legenda kertoo, että vihaiset potilaat surmasivat lääkrin kostoksi hirttämällä hänet hautuumaan puuhun.

Kolmas tunnettu tarina kertoo kummitelevasta tytöstä, joka vaeltaa hautausmaan alueella ja lähistöllä. Ensimmäisen maailmansodan aikaan alue kuhisi venäläisiä, ja kerrotaan että eräs venäläinen upseeri raiskasi nuoren suomalaisen tytön, joka oli kukittamassa hautausmaan hautoja. Tuon jälkeen tyttöparka hukuttautui läheiseen Vihnusjärveen ja on sen jälkeen kummitellut alueella.

Keskellä hautausmaata kasvaa upea vanha koivu, joka on nähnyt kaiken hautasmaalla tapahtuneet asiat, niin hautaukset kuin mahdolliset saatanalliset riititkin. Kuka tietää mitä salaisuuksia tuo vanha koivu on saanut todistaa...

Rapolan muinaislinna

Edessäni aukeaa jylhä maisema – maisema, jota jo viikinkiajan ihminen tuijotti tältä samalta paikalta. Paikan energia on huikea, sitä saattaa lähes kuulla muinaisen suomalaisen taisteluhuudot. Tältä paikalta rautakauden ihmiset tarkkailivat, onko järvellä lipuva vene vihollisen vai omien. Tälle paikalle he vetäytyivät linnanmuurien suojaan, kun novgorodilaiset ja karjalaiset tekivät ryöstöretkiään Hämeeseen.

Osa muinaislinnan poluista on ollut käytössä jo rautakaudella ja niitä kulkiessa mieleen tulee lukuisia ajatuksia. Ajatuksia ihmisistä, jotka ovat aikanaan kulkeneet näitä samoja polkuja, ihmisistä, joiden elämä oli täysin erilaista kuin meidän – ajatuksia ihmisistä jotka olivat yhtä luonnon kanssa. Tällaiset paikat herättävät valtavaa kunnioitusta ja joka vierailulla paikka tekee suuremman vaikutuksen. Tänään mukanani ollut Aallotar kertoi, että paikka vaikutti häneen niin vahvasti, että iho meni kananlihalle.

Aallotar kuvasi

Näillä muinaisilla poluilla siellä kauan sitten eläneiden ihmisten energia on vahvasti läsnä, he ovat olleet vuosisatoja poissa, mutta yhä heidät voi siellä aistia – lähes kuulla.  Kävellessä eteenpäin minun on monta kertaa pysähdyttävä vain fiilistelemään tuota mahtavaa tunnetta, jonka tuo paikka saa aikaan.

Moderni viikinkinainen - upea Aallotar

Metsällä itsessään on varsin voimaannuttava vaikutus, tällaisella muinaisella paikalla tuo voimaannuttava vaikutus on kolminkertainen. Ajatus kulkee paremmin ja mieleen tulvii asioita, jotka pitäisi kirjoittaa ylös. Ehkä joskus otan kynän ja paperia mukaan, menen istumaan linnavuorelle ja kirjoitan paperille kaiken tuon ajatusvirran, minkä paikka saa päässä virtaamaan.

Tänään oli kolmas kerta, kun vierailin muinaislinnalla. Seurakseni sain upean ihmisen, Aallottaren. Vietimme lähes neljä tuntia kuljeskellen linnavuorella, kalmistolla, kuppikivellä ja harjupolulla käyden läpi mielenkiintoisia keskusteluja. On mahtavaa tutustua ihmiseen, jonka kanssa on uskomattoman paljon yhteistä ja jonka kanssa maailmankatsomus ja mielipiteet asioista osuu yksiin.

Aallotar kuvasi

Kahdella ensimmäisellä vierailukerrallani en löytänyt kuppikiveä, mutta tänään Aallottaren kanssa löysimme sen. Ei sillä, että se olisi ollut vaikea löytää, aiemmin olen ollut vain niin myöhään iltasella liikkeellä, etten arvannut lähteä harhailemaan vieraaseen paikkaan, kun pimeä oli laskeutumassa.

Joka kerta, kun kävelen harjun rinnettä alas kohti Voipaalaa ja parkkipaikkaa, mietin, että millainen olisi nykypäivän ihminen, jos ristiretket eivät olisi koskaan ulottuneet Suomeen?  Jos Suomi olisi yhä pakanallinen maa, jossa kristityt olisivat vähemmistöä…


Tästä lukemaan Aallottaren mietteitä yhteisestä päivästämme Rapolassa.

Kirmukarmu ja Tuhnuvuori

Tämä kirjoitus on alun perin vuonna 2013 julkaistu vanhassa blogissa. Kirmukarmu on kuitenkin niin mielenkiintoinen henkilö ja myytti, että päätin jutun ottaa tähänkin blogiin. Minua ja miestäni kiinnostaa paljon tällaiset mahtavat suomalaiset heimo- ja pakanapäälliköt, vaikkakaan heistä ei paljoa ole kirjoitettua tietoa. (Pahoittelen huonoja kuvia, minulla ei ollut enää alkuperäisiä tallella, joten jouduin ottaa vanhasta blogista nuo)

Vuonna 2013 vierailimme kavereiden kanssa Vesilahdella Tuhnuvuorella, seudulla jossa mahtava pakanapäällikkö Kirmukarmu varhaisella rautakaudella vaikutti. Muistan, miten hienolta tuntui kulkea samoja polkuja vuorella, kun Kirmukarmu aikanaan.

Kirmukarmun uskotaan eläneen 1200-luvun alussa. Jo pienenä Kirmukarmu herätti kyvyillään ihailua muissa. Ankarassa kodissaan hän kasvoi rohkeaksi ja taitavaksi soturiksi – pakanapäälliköksi, joka teki sotaretkiä Venäjälle asti. Onnistuipa hän jäämään siellä jopa vangiksi tovereineen.

Kerrotaan, että hän vainosi ja inhosi Vesilahden ensimmäistä kristinuskon levittäjää, Hunnun Herraa. Kirmukarmun sanotaan kiduttaneen Hunnun Herraa eri tavoin. Hän muun muassa sitoi hänet puuhun, jotta Hunnun Herra nääntyisi nälkään. 

Jotenkin hän selvisi siitä, mutta Kirmukarmu otti hänet pian kiinni ja repi tältä kädet irti. Paikalliset pelastivat Hunnun Herran, sitoivat käden tyngät ja estivät näin häntä vuotamasta kuiviin. Hunnun Herran kerrotaan tämän jälkeen jatkaneen käännytystyötään. Kerrotaan myös, että Kirmukarmun onnistui lopulta tuhota hänet.

Jotkin tarinat kertovat, että Kirmukarmu pettyi jumaliinsa Novgorodin sotaretkillään ja kääntyneen vastahakoisesti kristinuskoon. Hänen kerrotaan myös olleen vaikuttunut Hunnun Herran uhrimielestä, joka edesauttoi hänen kääntymystään kristinuskoon.

” Mikäli tarinat ovat paikkansa pitäviä, niiden yllättävän kauan kestäneen säilymisen voinee ymmärtää kristillisyyttä opettavina ja puolustavina. Kirmukarmun ja hänen ystäviensä sanotaan nimittäin Novgorodin retkillään pettyneen vanhoihin epäjumaliinsa ja kääntyneen vastahakoisesti kristinuskoon.”

Kävimme retkemme päätteeksi katsomassa Kirmukarmun hauta-aluetta, jonka päällä sijaitsee Vesilahden nuorisotalo.

Vastapäätä Tuhnuvuorta, itäpuolella, sijaitsee Hulluvuori. Hunnun Herra haudattiin salaisesti jonnekin Hulluvuoren maastoon, jonka vuoksi paikkaa on joskus myös kutsuttu Hunnun Herran kallioksi.

Itse Tuhnuvuorestakin on paljon tarinoita. On kerrottu, että nykyisten asukkaiden saavuttua Vesilahdelle, entiset asukkaat, jättiläiset, pakenivat Tuhnuvuorelle. Kalastajat ovat kertoneet, että Tuhnuvuoren päällä on nähty päätön mies, joka heilutteli käsiään ja heitteli suuria kiviä järveen.

Kerrotaan myös, että Klaus Kurki hukuttautui ajamalla vankkureillaan Tuhnuvuoren jyrkänteeltä alas surmattuaan vaimonsa, Elinan. Kirsti seurasi perässä. Sanotaan, että aurinkoisella säällä saattaa nähdä Kurjen kiesien kimaltelevan järven pohjasta...

Olemme mieheni kanssa suunnitellut uutta retkeä Vesilahdelle ja Tuhnuvuorelle. Jos yhtään on kiinnostunut tällaisista seuduista, joissa aikanaan on kuljeksinut mahtavia pakanapäälliköitä, suosittelen vierailua Tuhnuvuorelle.